Voin todeta, että vauvasta asti olen ymmärtänyt kirjojen olevan tärkeitä – olihan kotimme niitä täynnä ja isäni suurin huomio kohdistui niihin. Luontevaa oli opetella kävelemään suurten ensyklopedisten teosten selästä kiinni pitäen. Se oli tietysti oikeastaan kiellettyä. Iltasadut ja ääneen luetut kirjat olivat tärkeä osa arkeamme. Selvää oli, että lukemaan oppiminen avaisi tien maailmaan. Ja isoisältä peritystä nojatuolista käsin maailmaan oli turvallista tutustua.
Nykyisin maailmaan tutustuminen ei välttämättä vaadi lukemisen oppimista, koska kaikkeen pääsee myös kuvin ja videoin käsiksi. Nuoret ovat loistavia tiedon etsijöitä ja YouTuben tutoriaaleista on tullut yksi oppimisen kanavista. Tosin aivan ilman lukemista ei nykyajan audiovisuaalisessa maailmassa pärjää ja osa lukemisen tutkimuksista toteaakin lukemisen määrän lisääntyneen ruutuajan myötä. Pelien, ohjeiden ja viestien lukeminen mielletään erilaiseksi kuin keskittymistä vaativan tietotekstin tai tarinan lukemisen.
Lukemisen tutkimuksessa syvennytään paljon juuri keskittymistä vaativan tekstin ymmärtämiseen, lukemisen kognitiiviseen dimensioon ja siihen kuinka ihminen luetun tekstin merkityksen myötä luo itse itselleen aisti ja tunne-elämyksen. Tähän, aiemmin vahvasti ylisukupolviseen lukukokemusten välittämiseen ja keskusteluun perustuneeseen yhteisöllisyyteen on tullut muutos vapaa-ajan käytön suuntautuessa vahvasti yksilölliseen ruutukokemukseen.
Entä kuinka moni osaa nykyisin lukea? Suomessa kirjojen lukemisen lasku pysähtyi koronaan ja äänikirjojen kuuntelun suosio kasvaa edelleen. Mutta pitäisikö huolestua sujuvan lukutaidon tilanteesta? Kuinka moni koulunsa päättävä nuori todella osaa lukea? Entä kuinka moni aikuinen selviää arjesta kuvien ja infograafien tai YouTuben avulla sujuvasti välttäen kirjoitettua tekstiä?
Viimeisin lukutaitoa tutkinut PISA-tutkimus on vuodelta 2018 (tulokset julkaistiin 2019). Siinä todetaan lukutaidon osaamisen heikentyneen niin Suomessa kuin OECD-maissa pitkällä aikavälillä. Euroopastakin löytyy Saksan kaltaisia maita, jossa noin 14 % työikäisistä osaa lukea vain heikosti. Lukuinnostuksen aikaansaaminen ja siten hyvän lukutaidon ylläpitäminen myös korkean lukutaidon maassa kuten Suomessa tuntuu välttämättömältä. Emme saa heittää hukkaan hyvinvointimme upeaa perustusta, jonka aiemmat sukupolvet ovat meille rakentaneet: lukutaidosta kaikki alkaa, tasa-arvo, koulutus – hyvän elämän perusta.
Tekniikka mahdollistaa meille taitojen ylläpidon. Viimeistään WhatsAppin myötä alkoi kirjoittamisen renessanssi, toteaa saksalainen säätiö Stiftung Lesen. Toki kuva- ja symbolipohjainen viestiminen on noussut vahvaksi yhteydenpitomuodoksi, mutta tarinaa tarvitaan edelleen, niin kirjoitettua kuin kuvin viestittyä. Hyviä tarinoita etsitään, suositellaan, luetaan, kuunnellaan ja katsotaan, niiden avulla myydään ja ostetaan. Ja tästä löytyy se sama ylisukupolvisen yhteisöllisyyden elementti, jota kirjallisuudesta keskustelun puuttuessa kaipasin.
Aivan samaa kaanonia emme luultavasti lastenlastemme kanssa jaa mitä lukukokemuksiin tulee, mutta tärkeätä on kuunnella heidän kokemuksiaan tarinoista. Keskustelu ja vertailu voi houkutella kirjoitettuun lukukokemukseen ja lukemisen kognitiiviseen olemukseen. Ja joka tapauksessa tarinat ylläpitävät arvoja, merkityksiä ja tavoitteita, antavat mahdollisuuden empatian kehittämiselle; oli kyseessä ensyklopediset kävelyharjoitukset tai ensimmäinen retki Kiljusen herrasväen seurassa. Ja jo kävelemään oppineena voin todeta, että lukeminen kannattaa aina.
Annamari Arrakoski-Engardt
Kirjoittaja on Suomen kirjainstituutin säätiön puheenjohtaja (vuodesta 2014). Hän työskentelee nykyisin John Nurmisen Säätiön toimitusjohtajana ja on aiemmin toiminut kustannus- ja media-alalla – esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan johtajana.
Kirjoittaja on myös mukana Tarinankerronnan tulevaisuus – mikä on kirjan rooli? -keskustelutilaisuudessa Pukstaavin syntymäpäivänä 1.7. klo 17 alkaen. Keskustelua voit seurata livenä Pukstaavin YouTube-kanavalla. Lue lisää täältä.
Kuva: Ilkka Vuorinen
